What do you think?
Rate this book
There Are Realistic Alternatives
There Are Realistic Alternatives is a short, serious introduction to nonviolent struggle, its applications, and strategic thinking. Based on pragmatic arguments, this piece presents nonviolent struggle as a realistic alternative to war and other violence in acute conflicts. It also contains a glossary of important terms and recommendations for further reading.
54 pages, Kindle Edition
First published January 1, 2003
6 people are currently reading
193 people want to read
About the author
Gene Sharp
80 books262 followersGene Sharp was an American political scientist. He was the founder of the Albert Einstein Institution, a non-profit organization dedicated to advancing the study of nonviolent action, and professor of political science at the University of Massachusetts Dartmouth. He was known for his extensive writings on nonviolent struggle, which have influenced numerous anti-government resistance movements around the world.
Sharp received the 2008 Int’l Peace Abbey Courage of Conscience Award for his lifelong commitment to the defense of freedom, democracy, and the reduction of political violence through scholarly analysis of the power of nonviolent action. Unofficial sources have claimed that Sharp was nominated for the Nobel Peace Prize in 2015, and had previously been nominated three times, in 2009, 2012 and 2013. Sharp was widely considered the favorite for the 2012 award. In 2011, he was awarded the El-Hibri Peace Education Prize. In 2012, he was a recipient of the Right Livelihood Award for "developing and articulating the core principles and strategies of nonviolent resistance and supporting their practical implementation in conflict areas around the world".
Sharp received the 2008 Int’l Peace Abbey Courage of Conscience Award for his lifelong commitment to the defense of freedom, democracy, and the reduction of political violence through scholarly analysis of the power of nonviolent action. Unofficial sources have claimed that Sharp was nominated for the Nobel Peace Prize in 2015, and had previously been nominated three times, in 2009, 2012 and 2013. Sharp was widely considered the favorite for the 2012 award. In 2011, he was awarded the El-Hibri Peace Education Prize. In 2012, he was a recipient of the Right Livelihood Award for "developing and articulating the core principles and strategies of nonviolent resistance and supporting their practical implementation in conflict areas around the world".
Ratings & Reviews
Friends & Following
Create a free account to discover what your friends think of this book!
Community Reviews
Displaying 1 - 9 of 9 reviews
May 3, 2020
(Julkaistu ensimmäisenä Pax-verkkolehdessä 2007/04)
Rauhanasemalle ilmestyi hiljattain myyntiin yhdysvaltalaisen politiikan tutkijan ja kirjailijan Gene Sharpin kirjanen Väkivallattomuus – realistinen vaihtoehto. Gene Sharp on tutkinut väkivallatonta vastarintaa 60-luvulta lähtien, ja hänen katsotaan olevan yksi 1900-luvun merkittävimpiä tutkijoita alalla.
Hän työskentelee vuonna 1983 perustamassaan Albert Einstein -instituutissa, joka on erikoistunut tutkimaan väkivallattoman vastarinnan metodeja. Yhdessä eläkkeelle jääneen Yhdysvaltain armeijan upseeri Robert Helveyn kanssa hän on kouluttanut demokratialiikkeitä ympäri maailman, muun muassa Serbiassa, Zimbabwessa, Venetsuelassa ja Burmassa.
Nyt suomennettu teos on suppea, mutta oivallinen esittely aiheeseen. On korkea aika kysyä, “miksi väkivallasta on tullut yleisesti hyväksytty toiminnan muoto niin kaiken hyvän kuin pahankin edistäjänä ja miten tästä sairaudesta voitaisiin päästä pysyvästi eroon.” Kirjanen muistuttaa, ettei sota ja väkivalta ole suinkaan ainoita toimintamuotoja vakavissakaan konflikteissa. Kautta historian on eri konflikteissa taisteltu tukeutumalla psykologisiin, sosiaalisiin, taloudellisiin tai poliittisiin keinoihin tai näiden yhdistelmiin.
Teoksen alkupuolella käydään luettelonomaisesti läpi esimerkkejä väkivallattoman toiminnasta 1900-luvulta. Osuuden olisi toivonut olevan yksityiskohtaisempi, sillä kyseiset tapahtumat lienevät osalle lukijoista tuntemattomia. Maininnan asteelle jäävät niin Venäjän vuoden 1905 vallankumous kuin siihen liittynyt Suomen satavuotiaan kansanedustuslaitoksen ja yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden syntyminenkin. Kiinalaisten mainitaan boikotoineen japanilaisia tuotteita vuosina 1908, 1915 ja 1919.
Saksassa estettiin väkivallattomasti nationalistipoliitikko Wolfgang Kappin vallankaappausyritys vuonna 1920, kuten myös Ranskan ja Belgian pyrkimys vallata Ruhrin alue vuonna 1923. Gandhin johtama taistelu brittihallintoa vastaan 1920- ja 1930-luvuilla on tietysti alan klassikko, kuten myös Martin Luther King Jr:n johtama kansalaisoikeustaistelu rotusyrjintää vastaan Yhdysvalloissa 1950- ja 1960-luvuilla.
Paljon vähemmälle huomiolle ovat sen sijaan jääneet toisen maailmansodan aikana useissa natsi-Saksan vallottamissa maissa – ennen kaikkea Norjassa, Tanskassa ja Alankomaissa – toteutetut väkivallattoman vastarinnan kampanjat, kuten myös El Salvadorin ja Guatemalan diktaattorien väkivallattoman vastarinnan ansiosta lyhyeen päättynyt valta keväällä 1944.
Prahan vuosien 1968 ja 1969 tapahtumista olisi ollut mukava lukea muutakin kuin vain maininnan kahdeksan kuukauden yhteistyöstä kieltäytymisestä. Milan Kunderalta muista lukeneeni, että tsekit poistivat katujen nimikyltit ja saattoivat siten kaupungin vallanneen neuvostoarmeijan kiusalliseen epätietoisuuteen. Mihin suuntaan mahtoi kadunmiehen sormi osoittaa neuvostoupseerin nostaessa päänsä panssarivaunun luukusta ja kysyessään, että missäpäin se televisioasema tai parlamenttirakennus mahtoikaan sijaita?
Internetsivustolta Civilian Resistance in Czecoslovakia löytyy vahvistus Kunderan tarinalle sekä useita muitakin esimerkkejä tsekkoslovakialaisten kekseliäisyydestä neuvostomiehityksen aikana: piraattiradioasemia, ihmismuureja, vesihanojen katkaisua, kylännimien vaihtamisia, kadonneita junia, yleislakkoja, metelöintiä, alastonkuvia ja graffiteja. Väkivallaton vastarinta vaatii rohkeuden ja pitkäjännitteisyyden lisäksi ennen kaikkea hyvää mielikuvitusta.
Tsekit ja slovakit eivät jääneet vaille seuraajia. Yhdeksänkymmentäluvulle asti toisinajattelijat haastoivat kommunistihallituksen väkivallattomalla kamppailullaan useaan otteeseen. Kuuluisin niistä oli Puolan 1980-luvulla alkanut solidaarisuusliike, jonka ansioksi Sharp laskee lopulta koko kommunistivallan kukistumisen.
Myös Neuvostoliiton vanhoillisten vallankaappauksen epäonnistuminen vuonna 1991 ja yli päätään koko Itä-Euroopan rauhanomainen demokratisoituminen vodaan laskea väkivallattoman liikehdinnän yhdeksi näyttävimmistä voitoista. Panokset eivät olleet pienet. On täysin realistista kysyä, olisimmeko mahtaneet säästyä ydinsodalta, jos Neuvostoliiton hajoaminen olisi ollut yhtä sotaisa kuin Jugoslavian.
Muista maanosista Sharp mainitsee esimerkkitapauksia esimerkiksi Etelä-Afrikasta, Burmasta ja Balkanilta.
Kirjan pääpaino on kuitenkin väkivallattoman vastarinnan taktiikan analysoinnissa. Keskeisin olettamus on jo Gandhilta tuttu, ja Sharp ilmaisee sen näin:
"Kaiken hallinnon olemassaolo perustuu ihmisten yhteistyöhön – siihen, että he noudattavat käskyjä ja ovat yhteistyössä hallitsijan kanssa. Jos tähän yhteistyöhön ei ryhdytä tai se lopetetaan, tuki hallinnalta häviää."
Sharp kirjoittaa poliittisesta jujutsusta, jossa vastustajan hyökkäyksen voima pyritään kääntämään omaksi eduksi.
"Poliittinen kamppailu väkivallattoman toimijan ja väkivaltaisen hallitsijan välillä on tyypillisesti epäsymmetrinen konfliktitilanne. Tätä epäsymmetriaa väkivallattomuuden ja väkivallan välillä kamppailijat voivat käyttää hyväkseen toiminnassaan."
Tavoitteena on tuoda näkyviin väkivaltaa käyttävän osapuolen toiminnan epärehellisyys, kannattamattomuus ja moraalinen alemmuus. Ganhdilla oli tapana korostaa, että väkivallattomuus (satyagraha) on nimenomaan (moraalisesti, henkisesti ja itsetunnoltaan) vahvemman osapuolen vaikutuskeino. Jos lapsi käy kimppuusi, sinulle tuskin tulee tarve osoittaa hänelle olevasi fyysisesti voimakkaampi. Väkivallattoman vastarinnan harjoittaja toimii kuten jokainen tervejärkinen aikuinen tuossa tilanteessa: pyrkii rauhoittamaan “vastustajansa”, voittamaan tämän luottamuksen ja saamaan hänet tajuamaan väkivallan hyödyttömyys ja vahingollisuus.
Sharp korostaa strategian merkitystä väkivallattomassa toiminnassa. Vaikka Tsekkoslovakian tapahtumissa iso osa vastarinnasta oli spontaania, huomattavasti tehokkaammaksi on todettu tarkasti suunniteltu ja kurinalaisesti toteutettu kampanja Martin Luther King Jr:n tapaan. Erityisen suurta huomiota on kiinnitettävä väkivallan välttämiseen, sillä väkivalta väkivallattoman kampailun rinnalla tekee väkivallattoman toiminnan mekanismeistä voimattomia.
Kourallinen huligaaneja pystyy helposti sabotoimaan tuhansien ihmisten rauhanmarssin. Pihtiputaan mummo kun jää kovin helposti miettimään, kuinka vakuuttava oli se ikkunoita hajottava ja poliiseja kivittävä mielenosoittaja, joka vaati USA:ta lopettamaan väkivallan käytön Irakissa.
Mutta Sharpin viesti ei ole tarkoitettu pelkästään diktatuureista irti pyristeleville, rotusorron vastustajille ja Heiligendammin mielenosoittajille, vaan kaikille, myös valtioille. Hän ehdottaa, että erilaisia konfliktityyppejä varten tulisi järjestelmällisesti kehittää käytännölliset strategiset suunnitelmat. Hyvin valmistautunut toimija voisi kussakin eteen tulevassa tilanteessa korvata väkivalta parhaiten tilanteeseen sopivalla väkivallattomalla tekniikalla.
"Tähän haasteeseen vastaaminen – väkivallattoman toiminnan mahdollisuuksien tutkiminen ja kehittäminen kriisejä varten – vaatii merkittävästi lisää tutkimusta, analyysiä, strategista tarkastelua, toimintatapojen kehittämistä, suunnittelua ja rohkeaa toimintaa.
Tarvitaan niin historioitsijoiden kuin sosiaalipsykologien, sosiologien, yhteiskuntateoreetikkojen, poliitiikan tutkijoiden kuin muidenkin ammattiryhmien työkaluja. Ei riitä, että vain tarkastellaan väkivallattoman toiminnan tapauksia, vaan on myös tutkittava diktatuurien ja muiden sortavien hallintajärjestelmien puutteita ja heikkouksia.
On myös tärkeää, että opitaan strategista ajattelua ja välitetään strategisen suunnittelun osaamista tulevien väkivallattomien kamppailujen avuksi.
Näin tavoitteiden täyttäminen vaatii vakiintuneiden yhteiskunnallisten käytäntöjen ja kansallisten ja kansainvälisten voimien haastamista, usein vastustamistakin. Vallan keskittyminen, valtioiden välisten suhteiden militarisoituminen, vakiintuneiden ongelmanratkaisukeinojen ylivalta ja monet muut tekijät usein estävät järkiperäisesti ja kiihkotta harkitsemasta olisiko mielekästä soveltaa väkivallatonta toimintaa."
Tätä valintaa tehdessä täytyy ottaa huomioon huomattavasti kauasikantoisemmat seuraukset kuin “vain” väkivallan aiheuttamat välittömät kärsimykset ja tappiot. Sharp huomauttaa, että väkivaltaisista konflikteista on tapana syntyä keskitetty ja kansalaisvapauksia rajoittava poliittinen järjestelmä, kun taas väkivallaton kamppailu tuottaa hajaannutetumpaa ja kansalaisten omistamaa hallintoa.
Ja edelleen: hallitusmuoto, joka suosii oikeusturvaa, vapautta ja demokratiaa, luo luottamuksen ilmapiirin, jossa kansalaiset harvemmin kokevat tarpeelliseksi turvautua väkivaltaan.
Jos joskus näin kuitenkin käy, poliisin on syytä olla provosoitumatta ja provosoimatta edelleen, ja käyttää mellakkavarusteiden sijaan mielikuvitustaan. Ensimmäinen askel siihen suuntaa olisi tämän kirjan lukeminen. Jos puolestaan valtio alkaa lipsua periaatteistaan, kansalaisten velvollisuus kieltäytyä yhteistyöstä, ja viedä siten valtiolta valta.
Rauhanasemalle ilmestyi hiljattain myyntiin yhdysvaltalaisen politiikan tutkijan ja kirjailijan Gene Sharpin kirjanen Väkivallattomuus – realistinen vaihtoehto. Gene Sharp on tutkinut väkivallatonta vastarintaa 60-luvulta lähtien, ja hänen katsotaan olevan yksi 1900-luvun merkittävimpiä tutkijoita alalla.
Hän työskentelee vuonna 1983 perustamassaan Albert Einstein -instituutissa, joka on erikoistunut tutkimaan väkivallattoman vastarinnan metodeja. Yhdessä eläkkeelle jääneen Yhdysvaltain armeijan upseeri Robert Helveyn kanssa hän on kouluttanut demokratialiikkeitä ympäri maailman, muun muassa Serbiassa, Zimbabwessa, Venetsuelassa ja Burmassa.
Nyt suomennettu teos on suppea, mutta oivallinen esittely aiheeseen. On korkea aika kysyä, “miksi väkivallasta on tullut yleisesti hyväksytty toiminnan muoto niin kaiken hyvän kuin pahankin edistäjänä ja miten tästä sairaudesta voitaisiin päästä pysyvästi eroon.” Kirjanen muistuttaa, ettei sota ja väkivalta ole suinkaan ainoita toimintamuotoja vakavissakaan konflikteissa. Kautta historian on eri konflikteissa taisteltu tukeutumalla psykologisiin, sosiaalisiin, taloudellisiin tai poliittisiin keinoihin tai näiden yhdistelmiin.
Teoksen alkupuolella käydään luettelonomaisesti läpi esimerkkejä väkivallattoman toiminnasta 1900-luvulta. Osuuden olisi toivonut olevan yksityiskohtaisempi, sillä kyseiset tapahtumat lienevät osalle lukijoista tuntemattomia. Maininnan asteelle jäävät niin Venäjän vuoden 1905 vallankumous kuin siihen liittynyt Suomen satavuotiaan kansanedustuslaitoksen ja yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden syntyminenkin. Kiinalaisten mainitaan boikotoineen japanilaisia tuotteita vuosina 1908, 1915 ja 1919.
Saksassa estettiin väkivallattomasti nationalistipoliitikko Wolfgang Kappin vallankaappausyritys vuonna 1920, kuten myös Ranskan ja Belgian pyrkimys vallata Ruhrin alue vuonna 1923. Gandhin johtama taistelu brittihallintoa vastaan 1920- ja 1930-luvuilla on tietysti alan klassikko, kuten myös Martin Luther King Jr:n johtama kansalaisoikeustaistelu rotusyrjintää vastaan Yhdysvalloissa 1950- ja 1960-luvuilla.
Paljon vähemmälle huomiolle ovat sen sijaan jääneet toisen maailmansodan aikana useissa natsi-Saksan vallottamissa maissa – ennen kaikkea Norjassa, Tanskassa ja Alankomaissa – toteutetut väkivallattoman vastarinnan kampanjat, kuten myös El Salvadorin ja Guatemalan diktaattorien väkivallattoman vastarinnan ansiosta lyhyeen päättynyt valta keväällä 1944.
Prahan vuosien 1968 ja 1969 tapahtumista olisi ollut mukava lukea muutakin kuin vain maininnan kahdeksan kuukauden yhteistyöstä kieltäytymisestä. Milan Kunderalta muista lukeneeni, että tsekit poistivat katujen nimikyltit ja saattoivat siten kaupungin vallanneen neuvostoarmeijan kiusalliseen epätietoisuuteen. Mihin suuntaan mahtoi kadunmiehen sormi osoittaa neuvostoupseerin nostaessa päänsä panssarivaunun luukusta ja kysyessään, että missäpäin se televisioasema tai parlamenttirakennus mahtoikaan sijaita?
Internetsivustolta Civilian Resistance in Czecoslovakia löytyy vahvistus Kunderan tarinalle sekä useita muitakin esimerkkejä tsekkoslovakialaisten kekseliäisyydestä neuvostomiehityksen aikana: piraattiradioasemia, ihmismuureja, vesihanojen katkaisua, kylännimien vaihtamisia, kadonneita junia, yleislakkoja, metelöintiä, alastonkuvia ja graffiteja. Väkivallaton vastarinta vaatii rohkeuden ja pitkäjännitteisyyden lisäksi ennen kaikkea hyvää mielikuvitusta.
Tsekit ja slovakit eivät jääneet vaille seuraajia. Yhdeksänkymmentäluvulle asti toisinajattelijat haastoivat kommunistihallituksen väkivallattomalla kamppailullaan useaan otteeseen. Kuuluisin niistä oli Puolan 1980-luvulla alkanut solidaarisuusliike, jonka ansioksi Sharp laskee lopulta koko kommunistivallan kukistumisen.
Myös Neuvostoliiton vanhoillisten vallankaappauksen epäonnistuminen vuonna 1991 ja yli päätään koko Itä-Euroopan rauhanomainen demokratisoituminen vodaan laskea väkivallattoman liikehdinnän yhdeksi näyttävimmistä voitoista. Panokset eivät olleet pienet. On täysin realistista kysyä, olisimmeko mahtaneet säästyä ydinsodalta, jos Neuvostoliiton hajoaminen olisi ollut yhtä sotaisa kuin Jugoslavian.
Muista maanosista Sharp mainitsee esimerkkitapauksia esimerkiksi Etelä-Afrikasta, Burmasta ja Balkanilta.
Kirjan pääpaino on kuitenkin väkivallattoman vastarinnan taktiikan analysoinnissa. Keskeisin olettamus on jo Gandhilta tuttu, ja Sharp ilmaisee sen näin:
"Kaiken hallinnon olemassaolo perustuu ihmisten yhteistyöhön – siihen, että he noudattavat käskyjä ja ovat yhteistyössä hallitsijan kanssa. Jos tähän yhteistyöhön ei ryhdytä tai se lopetetaan, tuki hallinnalta häviää."
Sharp kirjoittaa poliittisesta jujutsusta, jossa vastustajan hyökkäyksen voima pyritään kääntämään omaksi eduksi.
"Poliittinen kamppailu väkivallattoman toimijan ja väkivaltaisen hallitsijan välillä on tyypillisesti epäsymmetrinen konfliktitilanne. Tätä epäsymmetriaa väkivallattomuuden ja väkivallan välillä kamppailijat voivat käyttää hyväkseen toiminnassaan."
Tavoitteena on tuoda näkyviin väkivaltaa käyttävän osapuolen toiminnan epärehellisyys, kannattamattomuus ja moraalinen alemmuus. Ganhdilla oli tapana korostaa, että väkivallattomuus (satyagraha) on nimenomaan (moraalisesti, henkisesti ja itsetunnoltaan) vahvemman osapuolen vaikutuskeino. Jos lapsi käy kimppuusi, sinulle tuskin tulee tarve osoittaa hänelle olevasi fyysisesti voimakkaampi. Väkivallattoman vastarinnan harjoittaja toimii kuten jokainen tervejärkinen aikuinen tuossa tilanteessa: pyrkii rauhoittamaan “vastustajansa”, voittamaan tämän luottamuksen ja saamaan hänet tajuamaan väkivallan hyödyttömyys ja vahingollisuus.
Sharp korostaa strategian merkitystä väkivallattomassa toiminnassa. Vaikka Tsekkoslovakian tapahtumissa iso osa vastarinnasta oli spontaania, huomattavasti tehokkaammaksi on todettu tarkasti suunniteltu ja kurinalaisesti toteutettu kampanja Martin Luther King Jr:n tapaan. Erityisen suurta huomiota on kiinnitettävä väkivallan välttämiseen, sillä väkivalta väkivallattoman kampailun rinnalla tekee väkivallattoman toiminnan mekanismeistä voimattomia.
Kourallinen huligaaneja pystyy helposti sabotoimaan tuhansien ihmisten rauhanmarssin. Pihtiputaan mummo kun jää kovin helposti miettimään, kuinka vakuuttava oli se ikkunoita hajottava ja poliiseja kivittävä mielenosoittaja, joka vaati USA:ta lopettamaan väkivallan käytön Irakissa.
Mutta Sharpin viesti ei ole tarkoitettu pelkästään diktatuureista irti pyristeleville, rotusorron vastustajille ja Heiligendammin mielenosoittajille, vaan kaikille, myös valtioille. Hän ehdottaa, että erilaisia konfliktityyppejä varten tulisi järjestelmällisesti kehittää käytännölliset strategiset suunnitelmat. Hyvin valmistautunut toimija voisi kussakin eteen tulevassa tilanteessa korvata väkivalta parhaiten tilanteeseen sopivalla väkivallattomalla tekniikalla.
"Tähän haasteeseen vastaaminen – väkivallattoman toiminnan mahdollisuuksien tutkiminen ja kehittäminen kriisejä varten – vaatii merkittävästi lisää tutkimusta, analyysiä, strategista tarkastelua, toimintatapojen kehittämistä, suunnittelua ja rohkeaa toimintaa.
Tarvitaan niin historioitsijoiden kuin sosiaalipsykologien, sosiologien, yhteiskuntateoreetikkojen, poliitiikan tutkijoiden kuin muidenkin ammattiryhmien työkaluja. Ei riitä, että vain tarkastellaan väkivallattoman toiminnan tapauksia, vaan on myös tutkittava diktatuurien ja muiden sortavien hallintajärjestelmien puutteita ja heikkouksia.
On myös tärkeää, että opitaan strategista ajattelua ja välitetään strategisen suunnittelun osaamista tulevien väkivallattomien kamppailujen avuksi.
Näin tavoitteiden täyttäminen vaatii vakiintuneiden yhteiskunnallisten käytäntöjen ja kansallisten ja kansainvälisten voimien haastamista, usein vastustamistakin. Vallan keskittyminen, valtioiden välisten suhteiden militarisoituminen, vakiintuneiden ongelmanratkaisukeinojen ylivalta ja monet muut tekijät usein estävät järkiperäisesti ja kiihkotta harkitsemasta olisiko mielekästä soveltaa väkivallatonta toimintaa."
Tätä valintaa tehdessä täytyy ottaa huomioon huomattavasti kauasikantoisemmat seuraukset kuin “vain” väkivallan aiheuttamat välittömät kärsimykset ja tappiot. Sharp huomauttaa, että väkivaltaisista konflikteista on tapana syntyä keskitetty ja kansalaisvapauksia rajoittava poliittinen järjestelmä, kun taas väkivallaton kamppailu tuottaa hajaannutetumpaa ja kansalaisten omistamaa hallintoa.
Ja edelleen: hallitusmuoto, joka suosii oikeusturvaa, vapautta ja demokratiaa, luo luottamuksen ilmapiirin, jossa kansalaiset harvemmin kokevat tarpeelliseksi turvautua väkivaltaan.
Jos joskus näin kuitenkin käy, poliisin on syytä olla provosoitumatta ja provosoimatta edelleen, ja käyttää mellakkavarusteiden sijaan mielikuvitustaan. Ensimmäinen askel siihen suuntaa olisi tämän kirjan lukeminen. Jos puolestaan valtio alkaa lipsua periaatteistaan, kansalaisten velvollisuus kieltäytyä yhteistyöstä, ja viedä siten valtiolta valta.
كتاب_مفتوح
September 17, 2012مؤسس معهد ألبرت أينشتاين ..مؤسسة غير ربحية بهدف دراسة العمل السلمى وتعزيز استخدامه فى الحصول على الحقوق والتخلص من الظلم.
الكتاب صغير لكن محتواه مهم ومركز هو يعتبر ذو أسلوب أكاديمى، يعرض تعريفات حول طبيعة أليات النضال غير العنيف، والفروق حول العصيان المدنى والإضراب المدنى وغيرها من الوسائل والأساليب المستخدمة فى النضال السلمى غير العنيف.
الكتاب يعرض أيضا أمثلة عبر التاريخ لدول وبلدان وحركات قامت باستخدام أساليب النضال السلمى للحصول على حقها، مع التاكيد على أهمية اختيار الوسائل المناسبة لتحقيق أقصى قدر من الأهداف.
مجموعة كتب جين شارب كلها تعتبر أداة تثقيفية جيدة لكل حركات النضال السلمى ومن يريد التثقف والمعرفة لا التحرك بعشوائية.
الكتاب صغير لكن محتواه مهم ومركز هو يعتبر ذو أسلوب أكاديمى، يعرض تعريفات حول طبيعة أليات النضال غير العنيف، والفروق حول العصيان المدنى والإضراب المدنى وغيرها من الوسائل والأساليب المستخدمة فى النضال السلمى غير العنيف.
الكتاب يعرض أيضا أمثلة عبر التاريخ لدول وبلدان وحركات قامت باستخدام أساليب النضال السلمى للحصول على حقها، مع التاكيد على أهمية اختيار الوسائل المناسبة لتحقيق أقصى قدر من الأهداف.
مجموعة كتب جين شارب كلها تعتبر أداة تثقيفية جيدة لكل حركات النضال السلمى ومن يريد التثقف والمعرفة لا التحرك بعشوائية.
July 23, 2017
This should be required reading by all foreign policy students. Or social justice students. Or anyone.
February 13, 2016
جين شارب الرجل المُحير المثير للجدل
اتهم جين شارب بوجود صلات قوية مع مجموعة متنوعة من المؤسسات الأمريكية بما في ذلك وكالة المخابرات المركزية والبنتاغون والمؤسسات ذات الصلة الجمهوريين، أي المعهد الجمهوري الدولي ومؤسسة راند، الصندوق الوطني للديمقراطية. واتهمته شبكة فولتير شارب و مؤسسته ألبرت أينشتاين أن عمله مجرد تعزيز زعزعة استقرار الدول المنحرفة مع مصالح الولايات المتحدة. من ناحية أخرى، يُسمى بـ "ميكيافيكي" الحرب السلمية, وتأثيره على اندلاع الربيع الغربي غير واضح للآن.
رفض شارب هذه الإتهامات والمزاعم وأصدر رسالة للعالم والدارسين عن موقفه منها بدعم كُتاب اليسار "نعوم تشومكسي" و"هاورد زن"
هذه مقالة قصيرة لشارب إلا أنها تحتوى على الخلاصة العملية لأفكاره التي احتواها كتابه الأبرز "سياسة الحراك السلمي"
ويقدم في كتابه تحليلاً سياسياً عملياً عن الحراك السلمي كوسيلة لممارسة القوة في فترات النزاع. ومن أهم الأفكار التي يطرحها هو أن السلطة ليست أحادية ثابتة، أي أنها ليست أمراً لا يمكن انتزاعه من أصحاب السلطة، ولكنه يرى أن السلطة السياسية، أي سلطة الدولة، بغض النظر عن طبيعة تنظيمها، هي نابعة في المقام الأول من المواطنين فيها. وهو يرى أن أي قاعدة للسلطة إنما هي قائمة على طاعة المواطنين لأوامر الحاكم أو الساسة، فإن امتنع المواطنون عن الطاعة، ففي هذه الحالة يفقد الحاكم سلطته.
فكل قاعدة فعالة للسلطة يكون فيها أنظمة تعمل على تشجيع أو تحصيل الطاعة من الأفراد، وعادة ما يكون للدول أنظمة معقدة للحفاظ على التزام المواطنين وطاعتهم. وهذه الأنظمة تشتمل على مؤسسات الدولة المعروفة، كالشرطة والمحاكم والهيئات التنظيمية، ولكنها قد تشمل كذلك بعض الجوانب الثقافية التي تشجع على الطاعة من خلال غرس مفهوم أحادية السلطة وقدسيتها ومكانتها. وتعمل هذه الأنظمة على تحديد العقوبات للترهيب، والمنح والمزايا للترغيب، وهذا كله يؤثر على مدى الطاعة من قبل الأفراد.
يحترف في وضع آليات التأثير في هذه السلطة من خلال تنظيم الأفراد في مختلف أعمال شل أركانها من أجل الحصول على المطالب المرجوة, ويعتبر اللاعنف ظاهرة بحد ذاتها تختلف عن اللاعنف الديني أو الاخلاقي, يعتبر هذا المقال القصير دليل عملي أو خلاصة أفكاره بدون التعرض لجوانبها الفلسفية أو الأخلاقية
مدخل مهم لقراءة فكر اللا عنف في الصراع السلطوي ولقراءة أعمال شارب
اتهم جين شارب بوجود صلات قوية مع مجموعة متنوعة من المؤسسات الأمريكية بما في ذلك وكالة المخابرات المركزية والبنتاغون والمؤسسات ذات الصلة الجمهوريين، أي المعهد الجمهوري الدولي ومؤسسة راند، الصندوق الوطني للديمقراطية. واتهمته شبكة فولتير شارب و مؤسسته ألبرت أينشتاين أن عمله مجرد تعزيز زعزعة استقرار الدول المنحرفة مع مصالح الولايات المتحدة. من ناحية أخرى، يُسمى بـ "ميكيافيكي" الحرب السلمية, وتأثيره على اندلاع الربيع الغربي غير واضح للآن.
رفض شارب هذه الإتهامات والمزاعم وأصدر رسالة للعالم والدارسين عن موقفه منها بدعم كُتاب اليسار "نعوم تشومكسي" و"هاورد زن"
هذه مقالة قصيرة لشارب إلا أنها تحتوى على الخلاصة العملية لأفكاره التي احتواها كتابه الأبرز "سياسة الحراك السلمي"
ويقدم في كتابه تحليلاً سياسياً عملياً عن الحراك السلمي كوسيلة لممارسة القوة في فترات النزاع. ومن أهم الأفكار التي يطرحها هو أن السلطة ليست أحادية ثابتة، أي أنها ليست أمراً لا يمكن انتزاعه من أصحاب السلطة، ولكنه يرى أن السلطة السياسية، أي سلطة الدولة، بغض النظر عن طبيعة تنظيمها، هي نابعة في المقام الأول من المواطنين فيها. وهو يرى أن أي قاعدة للسلطة إنما هي قائمة على طاعة المواطنين لأوامر الحاكم أو الساسة، فإن امتنع المواطنون عن الطاعة، ففي هذه الحالة يفقد الحاكم سلطته.
فكل قاعدة فعالة للسلطة يكون فيها أنظمة تعمل على تشجيع أو تحصيل الطاعة من الأفراد، وعادة ما يكون للدول أنظمة معقدة للحفاظ على التزام المواطنين وطاعتهم. وهذه الأنظمة تشتمل على مؤسسات الدولة المعروفة، كالشرطة والمحاكم والهيئات التنظيمية، ولكنها قد تشمل كذلك بعض الجوانب الثقافية التي تشجع على الطاعة من خلال غرس مفهوم أحادية السلطة وقدسيتها ومكانتها. وتعمل هذه الأنظمة على تحديد العقوبات للترهيب، والمنح والمزايا للترغيب، وهذا كله يؤثر على مدى الطاعة من قبل الأفراد.
يحترف في وضع آليات التأثير في هذه السلطة من خلال تنظيم الأفراد في مختلف أعمال شل أركانها من أجل الحصول على المطالب المرجوة, ويعتبر اللاعنف ظاهرة بحد ذاتها تختلف عن اللاعنف الديني أو الاخلاقي, يعتبر هذا المقال القصير دليل عملي أو خلاصة أفكاره بدون التعرض لجوانبها الفلسفية أو الأخلاقية
مدخل مهم لقراءة فكر اللا عنف في الصراع السلطوي ولقراءة أعمال شارب
September 11, 2012
الكتاب مش كبير اوى ...لكن معلوماته كبيره جدا..ركز ف كل سطر لانك مستفيد
انهارده خلصته وحاسه اسلوب اكاديمى لكيفيه تطبيق استراتجيه النضال اللاعنيف
لا بديل عن اى حركه او مجموعه سياسه من قرايته والتثقف بيه والاستفاده منه مع الابتكار بالتاكيد
انهارده خلصته وحاسه اسلوب اكاديمى لكيفيه تطبيق استراتجيه النضال اللاعنيف
لا بديل عن اى حركه او مجموعه سياسه من قرايته والتثقف بيه والاستفاده منه مع الابتكار بالتاكيد
Read
August 4, 2015صحيح الكتاب صغير، لكنه مفيد جدا.. الأفكار واضحة ومبسطة.
اللاعنف هو غاية الإنسانية- صحيح أن هذا ليس للآن، لكن فيما بعد ستكون هكذاالمجتمعات الراقية (مثلا اوربا، سابقا كانت موطن الحروب الطاحنة لكن لا مكان للحروب الآن)
اللاعنف هو غاية الإنسانية- صحيح أن هذا ليس للآن، لكن فيما بعد ستكون هكذاالمجتمعات الراقية (مثلا اوربا، سابقا كانت موطن الحروب الطاحنة لكن لا مكان للحروب الآن)
December 24, 2016
very straightforward book on the theory, strategy, and tactics of nonviolent struggle. quick, but compelling read with lots of jumping off points. highlights and dispels many misconceptions about nonviolent struggle.
August 2, 2011
A great book to read after from Dictatorship to Democracy, a lot more about strategic planning, a lot of the same thoughts, but a lot more added. Another nice booklet from Gene Sharp.
February 25, 2014
هذا كتيب مختصر لمناهج المقاومة اللاعنيفة، يبين أهميتها وقدرتها على إحداث تغييرات كبيرة فى مواجهة الأنظمة القمعية التى تنتهج العنف كوسيلة لإحكام سيطرتها،، يعتبر فاتح جيد للشهية للقراءة فى هذا الإطار
Displaying 1 - 9 of 9 reviews